Kenen totuus

Uskoamme siihen, kuinka voimme ymmärtää toisia luottamalla omaan kokemukseen ja logiikkaan, voi ihmetellä liki päivittäin seuraamalla erinäisten asioiden uutisointia. On se ihme etteivät kreikkalaiset toimi samalla loogikalla kuin me täällä tai kuinka voimme ymmärtää Norjan joukkosurmaajan motiiveja.

Yhdessä eläminen ja toimiminen edellyttää joitakin yhteisiä pelissäntöjä, mutta kenen pitää sopeutua toiseen. Tietenkin mieluusti sen toisen minuun, mutta entäs jos sen toisen mieli on vain niin kiinni omassa kultuurissaan tai jossain täysin tavoittamattomassa.

Kenen on vastuu vihastamme, pettymyksestämme ja pelostamme, kun turhaudemme sen toisen epäloogisuuteen, jota mielellään määrittelemme.  Kuka on vastuussa, että yritetään toimia yhdessä vastoin kaikkija historiallisia faktoja, kulttuurisia arvoja.

Kun totuudella on eri merkitys, kun arvoilla ja motiiveilla on eri merkitys. Tai ei ole olemassa mitään totuutta, on vain tämä hetki, jossa maksimoidaan mahdollinen tuleva oma potti.

Kenen pitäisi ymmärtää ja mitä.

Suhteellisen lyhyellä aikavälillä olemme oppineet, että media manipuloi meitä ja rankasti. Otsikon takana voi olla ihan mitä vaan, loogisuus on meidän uteliaisuudella rahastaminen, ja seuraava lause nolaa meidät ja utelaisuutemme.  Mitä voimme odottaa toisilta, mistä voimme kuvitella vallitsevan jonkin asteinen yhteiskuntasopimus, tosin sanoen mihin arvoihin voimme enää luottaa. Vai tyydymme vain miettimään kulloisia motiiveja ja sitä kautta päättelemme mahdollisen "totuuden".

Ehdoton totuus

Kuinka suuri onkaan riippuvuutemme totuudesta. Ymmärrän sen olevan yhteydessä turvallisuuden tunteeseemme, olisi jotain johon aivan varmasti voisimme luottaa, suuri totuus, mielellään vielä ehdoton sellainen. Varma tapa tulla onnelliseksi, hoikemmaksi, rikkaaksi ja suosituksi. Totuudestahan ei ole puutetta, mutta harmillista ja hankalaa on se, kun nämä totuusjulistukset ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Ja näin olemme taas lähtöpisteessä, ainakin hetken päästä, jaksamme ehkä hetken olla varmoja siitä, että valitsemamme totuus on jotain kilpakumppania parempi, mutta keskimäärin uskomme tähän totuuteen hipuu aika nopeasti.

Se, mikä on totta, on oma intuitiomme. Voimme ymmärtää tässä ja nyt vain sen mihin kykenemme. Onneksi sekin on muuttuvaa ja kehittyvää, olemme tänään ihan muuta kuin kymmenen vuotta sitten ja taas kymmenen vuoden päästä muuta kuin tänään. Parempaa vai huonompaa on makuasia, totuutemme ainakin elävät suuntaan ja toiseen, kuten tapahtuu koko maailman kaikkeudessa.

Välähdys nimisessä kirjaan M. Gladwell on kerännyt tutkimuksia intuitiivisesta tietämisestä, siitä kuinka alitajuisesti tiedämme, vaikka emme pystykään määrittelemään miksi. Parhaat päätökset eivät syntyisikään suuresta tietomäärästä vai kyvystä prosessoida tietoa käyttämällä omaa intuitiivista "ohutsiivutuksen"taitoa. Emme vastaa liian nopeasti miksi kysymykseen vaan luotamme mielikuvaan, mikä meille syntyy, kuten kirjan antiikin tutkija toimi, kun sanoi patsaan oksettavan häntä ja siksi se ei voi olla aito. Hän luotti tunteeseen ja analysoi tunteen rationaalisesti.

Pitäisikö ajatella että meissä on paljon enemmän totuutta kun haluamme uskoa, mutta halumme riippuvuuteen sotkee luottamusta itseen. Oman tien kulkijana oleminen voi olla myös välillä hankalaa. Emme haluakaan sitä mitä muut tai otamme riskin, joka tee meistä vähän hassahtaneen toisten silmissä, kuten antiikintutkijalle saattoi käydä, kun mielipiteen perustelu oli oksetuksen tunne. Oma haasteensa on myös siinä jos ja kun haluamme tehdän täyskäännöksen.

Yhdessä kokemisen taito

Kolme teatteriesitystä teatterimaratonissa. Pietarilaisen teatteriprofessorin huuto siitä, että nollasta, tyhjästä mielestä kasvaa uusi mieli, uusi kokemus, näkyy nuoressa näyttelijässä. Tunteiden kirjo virtaa, tyrskkyy, seestyy, vie mukanaan niin ettei edes oikein ennätä tajuta. Hänen kyyneleensä nostavat omat kyyneleet, nauruni tyskähtää hänen totisuudestaan. Naapuri joka iskuu niin liki, että hänen hajusteensa tartuu, ynähtelee ja todistaa osaavansa venäjää, kun murahtaa ennen meitä muita.
Esitys jättää suihkun raikkaan olon, jonka tunnelmasta vain vaivoin siirtyy kohta uuteen tunnelmaan.

Edellinen tunnelma nollautuu rujouden, väkivallan ja ahdistuksen näyttämöllä. Edellisiä tunteita kevennetään huumorilla. Vaikuttavaa, mutta tunteiden kirjo ei yllätä.

Ennen viimeistä esitystä on onneksi aikaa kahviin ja pieneen sosiaaliseen pysähtymiseen. Mieli vähän nollautuneena alkaa uusi tunneturbulenssi. Aleksis Kiven viimeinen päivä Hannu Mäkelän tekstin mukaan. Nerouden ja hulluden kudelma, runollisuudesta raivoon muutamassa sekunnissa ja sitten taas takaisin yhtä nopeasti. Ennakoitavuus nollassa. Näyttelijä on edessäsi ja tartuu käteesi, ja on jo muualla, maanisen mielensä uudella näyttämöllä. Kaikki on kuitenkin loogista, yhden ihmisen elämän tarina, jossa on vain niin paljon kaikkea; tunteita, ajatuksia, ideoita olisi kokonaiselle kylälle.

Näytelmän jälkeen on hiljainen olo, koska tarttuneet tunteet myllertävät mielessä ja hakevat ajatuksia rauhoittuakseen. Mykistynyt olo tulee tunteiden massivisuudesta, miten kukaan pystyy edes esittämään tuota, joka on tosin meissä kaikissa jossain, jonkin asteisena, muutenhan en ymmärtäisi sitä.

Näytösten jälkeen on puhdistunut olo, ihan kuin itsekin olisi ollut näyttämöllä. Tunteitani ja sieluani on liikuteltu yhden iltapäivän aikana ennemmän kuin pitkkään aikaan.  Monologi on dialogia tehokkaampi, monologissa joudun vastamaan itse.