Kolme teatteriesitystä teatterimaratonissa. Pietarilaisen teatteriprofessorin huuto siitä, että nollasta, tyhjästä mielestä kasvaa uusi mieli, uusi kokemus, näkyy nuoressa näyttelijässä. Tunteiden kirjo virtaa, tyrskkyy, seestyy, vie mukanaan niin ettei edes oikein ennätä tajuta. Hänen kyyneleensä nostavat omat kyyneleet, nauruni tyskähtää hänen totisuudestaan. Naapuri joka iskuu niin liki, että hänen hajusteensa tartuu, ynähtelee ja todistaa osaavansa venäjää, kun murahtaa ennen meitä muita.
Esitys jättää suihkun raikkaan olon, jonka tunnelmasta vain vaivoin siirtyy kohta uuteen tunnelmaan.
Edellinen tunnelma nollautuu rujouden, väkivallan ja ahdistuksen näyttämöllä. Edellisiä tunteita kevennetään huumorilla. Vaikuttavaa, mutta tunteiden kirjo ei yllätä.
Ennen viimeistä esitystä on onneksi aikaa kahviin ja pieneen sosiaaliseen pysähtymiseen. Mieli vähän nollautuneena alkaa uusi tunneturbulenssi. Aleksis Kiven viimeinen päivä Hannu Mäkelän tekstin mukaan. Nerouden ja hulluden kudelma, runollisuudesta raivoon muutamassa sekunnissa ja sitten taas takaisin yhtä nopeasti. Ennakoitavuus nollassa. Näyttelijä on edessäsi ja tartuu käteesi, ja on jo muualla, maanisen mielensä uudella näyttämöllä. Kaikki on kuitenkin loogista, yhden ihmisen elämän tarina, jossa on vain niin paljon kaikkea; tunteita, ajatuksia, ideoita olisi kokonaiselle kylälle.
Näytelmän jälkeen on hiljainen olo, koska tarttuneet tunteet myllertävät mielessä ja hakevat ajatuksia rauhoittuakseen. Mykistynyt olo tulee tunteiden massivisuudesta, miten kukaan pystyy edes esittämään tuota, joka on tosin meissä kaikissa jossain, jonkin asteisena, muutenhan en ymmärtäisi sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti